Ollessani 2-vuotias, tein ensimmäisen kerran, mitä ei saisi tehdä. Äitini tuuletti olohuoneen ja oli jättänyt ikkunan auki. Hän oli sen jälkeen lähtenyt kerrosta ylemmäksi siivoamaan makuuhuoneet, ja jättänyt minut yksin olohuoneeseen. Saatuaan mahdollisuuden tutkia maailmaa laajemmin, käytin heti tilaisuutta hyväksi ja osasin kiipeillä ylös ikkunanlaudalle. Todennäköisesti en tahallaan hypännyt ulos ja ensimmäisestä kerroksesta alas. Luultavasti nautin sentään ensin hetkeksi näköalasta...sitten kolahti pääni ulko-oven yläpuolella olevalle betonireunalle, ja siitä lensin edelleen alas betonikatulaatoille. Tiedän sen niin hyvin, koska vanha mies herra Van der Laan kulki kadulla silloin kun se tapahtui, ja hän näki kaiken. Myöhemmin hän tuli aina silittämään päätäni kun näki minut. Se oli kuin vanhatestamenttinen rituaali, johon liittyi minulle vähän pelkoa. Meille tuli heti kotilääkäri katsomaan; sama lääkäri, joka oli toimittanut minut maailmaan. Hän huokaisi syvään, ja totesi asiantuntevasti, ettei ole verta, ja etten ollut tajuton. Hän kantoi minut sisään (siitä hän sai huomautuksen myöhemmin), etsi poikki olevia luita, ja päätti lopussa "lähettää kuitenkin varmuuden vuoksi keskussairaalaan tutkittavaksi". Tultuani sinne menetin tajuani, ja olin kolme päivää koomassa. Erikoislääkärit totesivat kallonpohjan- murtuman. Äitini oli tietysti aivan tolaltaan, eikä voinut jakaa tunteitaan isäni kanssa, joka oli työmatkalla. Hän tuli vasta keskiyöllä kotiin. Seuraavana päivänä lääkärit kertoivat heille, että mitään leikkausta ei ole mahdollista, eikä toivoa enää ollut. He eivät voineet muuta odottaa kuin minun kuolevan. Kolmen päivän jälkeen tulin jälleen tajuihin, ja olin sairaalan ihmetapaus. Lääkärit kertoivat vanhemmilleni varautua siihen, että vaikka pysyisin ehkä hengissä, onnettomuus olisi todennäköisesti aiheuttanut vakavia seurauksia aivotoiminnalle, ja tuskin koskaan olisin enää terve...

Ollessani 5-vuotias, olin elokuussa lomalla vanhempani kanssa rakkaan isoäitini luona, joka asui upeassa vanhassa talossa, yhtä upeassa yläluokan paikassa nimeltään Bloemendaal. Kadun varrella kasvoivat jättiläiskastanjanpuita, ja aamuisin kuului ihanaa kyyhkysten ääntelyä. Sen lisäksi oli noin 300 metriä tietä eteenpäin junaristeys. Oli aina jännää katsella ohimenevää junaa. Aina kun juna lähestyi "VR:n puomien ylipäällikkö", kaunis punainen lakki päässä, tuli kopistaan ja käsin väänteli puomit alaspäin. Hän oli minulle joskus luvannut, että tässä erittäin tärkeässä tehtävässä saisin joskus häntä auttaa, ja näin päätin tehdä eräänä sunnuntai-iltapäivällä, kello varttia vaille seitsemän. Ylitin vilkkaasti liikennöidyn kadun ja auto ajoi minun yli...Vanhempani lähtivät iltakirkkoon muutamia minuuttia myöhemmin. Kun he astuivat ulko-ovesta kadulle he näkivät heti suuren väentungoksen keskellä suurta liikennetietä. Minun äitini sanoi heti tietävänsä, että minulle oli tapahtunut onnettomuus.

Tällä kerralla olin sentään valinnut aika hyvän onnettomuuspaikan, koska se tapahtui juuri meriväen armeijasairaalan edessä. Olin siis heti lääkäreiden käsiteltävissä, eikä meidän oma kotilääkäri voinut pilata mitään. Tästä onnettomuudesta muistan vielä paljon. Heti onnettomuuden jälkeen minut vietiin kiireesti sairaalaan. Muistan hissin. Muistan leikkaussalin. Muistan ympärillä seisovat lääkärit. He leikkasivat saksilla vaatteeni auki. Sen jälkeen sain erittäin vakavan epilepsiakohtauksen. Minulla oli vakava aivotärähdys, ja haavoja kasvoissa, joiden arvet näkyvät vielä tähän päivään asti. Oikea jalkakin oli poikki. Olin kaksi tai kolme viikkoa sairaalassa. Pahinta oli, että joka päivä piti mennä nukkumaan kahdesta neljään, keskellä kirkasta päivää! Pelkäsin myöskin piikkejä, jotka olivat jostakin syystä erittäin paksuja ja tulivat aina illalla, joten koko päivän niitä piti odottaa. Muistan myöskin, miten outoa oli pissata pulloon. Vieressäni makasi miljonäärin poika, joka oli pudonnut hevoseltaan. Kun hän sai lähteä kotiin ja jäin yksin sairaalahuoneeseen, itkin, mutta sisaret sanoivat pitävänsä erityisen hyvin huolta minusta.

Hyvä puoli sairaala-ajasta oli, että sain joka päivä jonkin pikku lahjan; myös autoilija, joka yliajoi minut tuli kerran katsomaan, ja antoi suklaapatukan, joten en kanna kaunaa häntä vastaan.

Eräänä iltana yllättäen ovi aukesi, ja sisään astui iso nuori mies, ylhäältä alaspäin täynnä siteitä ja kipsiä. Hän samoili ja huusi pelottavalla lauluäänellä "Missä mun äiti on, sano missä mun äiti!" Säikähdin kauheasti, ja onneksi tuli jo heti joku sairaalanapulainen, joka vei tuon kävelevän ruumiin tai haamun takaisin omalle paikalle. Myöhemmin selostettiin minulle, että tuo nuori mies oli ollut moottoripyöräonnettomuudessa.

Se kipsijalka oli vielä monta viikkoa kotonakin riesana. Muistan, että kerran piti taas uusia kipsiä. Lääkäri yritti sitä käsin leikata auki, mutta se oli liian kovaa. Silloin hän otti sähkösahan, ja rupesi leikkaamaan sitä koneellisesti. Kun oli puolivälissä, hän sahasi liian syvälle, suoraan reiteeni. Huusin kauheasti, ja lääkärille tilanne oli hyvin noloa. Hänen kasvonsa muuttui yhtä punaiseksi kuin jalkani. Lääkäri jopa unohti antaa minulle lohdutukseksi suklaapatukan. Siitä lähtien ainakin kolmen vuoden ajan piti säännöllisesti mennä tutkittavaksi sairaalaan. He suorittivat jatkuvasti EEG:tä eli aivosähkötoiminnan seurantaa. En tietenkään tajunnut mitään näistä asioista, mutta se oli hyvin pelottavaa. He liimasivat elektrodeja päähäni. Piti sen jälkeen mennä levolle, ja pitää silmät kiinni. Sitten yläpuolella olevat laitteet antoivat erilaisia valoja ja värejä. Jälkeenpäin piti irrottaa nuo elektrodit ja se ei ollut mukavaa. Siihen hommaan käytettiin jotain voimakkaasti tuoksuvaa ainetta, ja aina kun tulin taas sairaalaan ja havaitsin sen tuoksun, ahdistuin. Lääkärit odottivat epilepsiakohtauksia tulevan uudestaan, viimeistään kun tulisin teini-ikään ja hormoonitoiminta vilkastuu, mutta se ei koskaan tullutkaan enää. Lääkärit antoivat minulle varmuuden vuoksi kolmen vuoden ajan rauhoittavaa lääkettä nimeltään Luminal, otettava kolme kertaa päivässä. Muistan vielä sen päivän, kun kipsi otettiin lopullisesti pois, ja jalkani oli ohut kuin tulitikku. Pelkäsin kauheasti, mutta minulle sanottiin heti, että se kyllä se kasvaa taas normaaliksi. Kotiin tultua näytin jalkani ystävilleni Ydelle ja Brigetille. Muistan, että tunsin ylpeäksi, kun he pelkäsivät nähtyään jalkani, minä en enää. Olin kestänyt urhoollisesti kaikki kamalat sairaalatoimenpiteet.

Englanti oli oikein mukava maa. Lingvistiikan kurssikeskuskin oli ihana paikka. Siellä oli kolmestakymmenestäkolmesta eri maasta opiskelijoita! On mahdotonta liioitella tämän asian merkittävyyden elämässäni. Tutustuminen toiseen opiskelijaan oli usein sama kuin tutustuminen uuteen maailmaan.

Olin alussa melko ujo, koska en hallinnut englantia vielä hyvin. Ensimmäinen lukemattomista kielikompuroimistani -jotka sittemmin ovat vainonneet minua tähän päivään saakka - oli kun sanoin "I'm broken" (olen murtunut) kun tarkoitin "I'm broke" (olen rahaton). Tuntuu aina niin nololta kun sanoo väärin ja kuulija nauraa. Ulkomaankieltä puhuminen on alituisesti kokea jonkinlaista vammaisuutta. Vuosia ja vuosia ja vielä vuosia voi opiskella kieltä lisää ja paremmin, mutta siitä ei tule ikinä äidinkieli. Se on äärimmäisen ärsyttävää.

Suurimmat ulkomaalaisryhmät siellä olivat hollantilaiset ja suomalaiset. Merkillistä, että suomalaisia oli ehkä noin kaksikymmentä, kun ruotsalaisia ja norjalaisia vain 2-6 henkilöä. Panin myöskin merkille, että suomalaisista 19 oli tyttöjä ja vain yksi oli poika. Tuo poika oli nimeltään Juhani, ja oli minusta tavattoman kauniin näköinen, kuin uljas vaalea ja vahva viikinki. Hänellä oli mahtava basso lauluääni. Hän oli arvaten aikamoisessa suosiossa suomalaisten tyttöjen keskuudessa. Hollantilaiset olivat niin lukuisia, koska Hollanti on Englannin naapurimaa. Hollantilaisten matkustusinto on sitäpaitsi jo satojen vuosien vanha. Hollantilaiset ovat (saksalaisten ohella) Euroopan eniten ulkomaille suuntavia ihmisiä (Alankomaat, vaikka monikko suurentaa sitä hiukan, onkin niin pieni, että ulkomaat alkavat yleensä jo noin tunnin matkan jälkeen), ja sen lisäksi huomasin itse, että englantilainen elämä, huumori ja kansanluonne on lähellä hollantilaisten, tai ainakin sellainen, mistä hollantilainen nauttii ja jonka parissa hän viihtyy.

Olin onnellinen, että nimeni oli Albert, koska huomasin ettei se ole kenellekään ongelma, ei edes albanialaisille, eikä zambialaisille eikä suomalaisille! Kaikissa kielissä on Albert-nimi, vaikka se onkin verrattain harvinainen. Monen muun hollantilaisen nimen kohtalo oli surkeata englannissa: Dirk oli "dööök", hollantilainen "G"-ääntä oli aivan mahdoton lausua (muistuttaa pahan keuhkotaudin oireita), hollannin "Y"-äänne kirjoitetaan "uu"-kirjaimin; siis Englannissa nimi Guus lausuttiin nimenkantajan pahaksi onneksi samalla tavalla kuin "Goose" (hanhi), samoin nimi Ruud on sama kuin "Rude" (karkea, raaka), nimi Gijs oli ylipäätään mahdotonta lausua, mutta siitä tuli useimmiten "Geese" eli "hanhet" (hyvällä onnella, kun mahdollisesti siitä tuli "Cheese" juusto). jne.

Muistan, että kyselin eräältä suomalaiselta tytöltä, miten lasketaan suomeksi, ja olin aivan ihmeessä miten kielessä näin tärkeät sanat kuin eight, nine ja ten voivat olla niin kömpelöitä kuin kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen. Yhden koko illan harjoittelin istuen nurmikolla, miten on mahdollista lausua "h"-äännettä vokaalin jälkeen. Suomi oli minusta heti hyvin mielenkiintoista, koska opin, ettei se ollut sukua mihinkään toiseen kieleen, ja kaikki sanat olivat niin hassuja. Kaikista hassuin sana oli mielestäni "tyttö". Pääni meni aivan sekaisin, kun kuulin, että jonkun tytön nimi oli Tytti. "Tutti", minulle sanottiin, oli myöskin sana...(Myöhemmin veljeni Wilfred löysi ennätyshassun sanan: "Sytytystulppa" lähentelee jo änkytystä).

Lauantaina oli saunapäivä. Markku oli koko päivä valmistamassa saunaa. Seurasin mitä kaikkea piti tehdä. Taas loputon määrän veden ja polttopuiden kantamista. Hyvin vähitellen nousi saunamökin lämpötila. Minun oli määrä mennä Markun kanssa ensimmäisinä saunaan. Ensimmäinen saunavierailu elämässäni... Odotin koko päivän ja ihmettelin millaista se olisi. Välillä menin katsomaan Markun puuhiaan ja tulin vakuuttuneeksi, että sauna on todella kuuma, ellei suorastaan kidutuspaikka. Arvioin eloonjäämismahdollisuudet noin 50 prosenttiseksi. Vasta myöhemmin tajusin, että 14 vuotias Markku olikin kuumentanut saunan ennätyslämpötilaan, juuri minun takia.

Kun se hetki oli koittanut riisuin jäisessä eteisessä, ja meinasin palella. Kuitenkin heti kun astuin saunaan erittäin kuuma ilma-aalto hyökkäsi minun kimppuun. Kun menin ylös laudoille istumaan, huomasin, että oli vielä kuumempi. Tuli heti mieleen kestänkö tätä edes hetkeksi, mutta ajattelin, että visusti kestän kyllä aivan kaikkea, muuten Markku tietysti nauraa... Hän jo nyt istui kaikessa rauhassa ja virnisti koko ajan. Ymmärsin, että hän halusi näyttää, miten rohkeita ja kovia ovat suomalaiset.

Taas hän hihitti ja otti ison kauhan täynnä vettä ja sanoi hitaasti "löy-ly". Sitten heitti löylyveden kuumien kivien päälle. Hetken kuluttua ajattelin erästä kuumaa paikkaa, josta raamatussa kerrotaan. Hengitin aivan kauhean kuumaa ilmaa nenän kautta sisään ja olin varma, että siellä sisällä jotain oli nyt lopullisesti käryämässä ja luultavasti ikiajoiksi tuhottu. Tajusin, että suun kautta hengittäminen antoi vielä ainoan mahdollisuuden jäädä eloon edes vähäksi aikaa. Itku oli silmissäni, mutta onneksi ei saunassa hikoilun, höyryn ja hämäryyden takia sitä voitu kuitenkaan huomata. Arvioitu selviytymismahdollisuuden prosenttimäärä oli pudonnut vain 10 prosenttiin.

Vähän ajan kuluttua Markku otti taas ison kauhan, ja tuo ele tuntui ehdottomasti paljon hirvittävämmältä kuin jos hammaslääkäri olisi ottanut käteen minkä kokoisen poran tahansa. Hän heitti taas löy-ly-ä, ja minä olin punainen kuin tomaatti, ja yskin nyt nähtävästi viimeiset hengähdykseni.

Sitten Markku hyppäsi alas, ja ryntäsi ulos, koko ajan huutaen "Tule heti ulos! Tule, tule!!!" En minä ymmärtänyt niin paljon suomea, enkä siis liikahtanut. Ajattelin vain, että on pakko kestää ja sanoa jälkeenpäin "Tekipä terää". Siis hymyilin kauniisti hänelle. Sitten Markku epäröi ja sanoi lopuksi englanniksi "Come...too...hot", ja ymmärsin vihdoin, että sauna olikin hänelle liian kuuma, sekä olin vihainen itselleni, että olin unohtanut oppimaani sana "tule". Olin hyvin huojentunut, että kidutus oli ohi, ja iloinen siitä, että läpäisin tämän urheustestin. Olin sen siis kestänyt jopa paremmin kuin testaaja!

Se oli aivan valtava kokemus huomata, että ulkona pakkassää oli ihana raikasta ja alastomana voi siitä nauttia!

Jouluaattona Markun käskettiin mennä hakemaan joulukuusen metsästä. Minä menin mukaan auttamaan. Markku rämpi tuntitolkulla loputtomien metsien halki. Koko ajan vain etsimässä "sitä oikeata kuusta". Minä olin jo huomannut vaikka kuinka paljon sopivia puita, ja aloin tulla jo kylmäksi. Olin saanut Markun isältä "lampaansaappaita". Ne olivat ohuita, mutta silti ihmeellisen lämpimiä; vain aivan liian suuria. Putosin välillä ojaan ja kun vedin jalkani ulos jäi kenkä lumeen. Ei minusta ollut siis pienintäkään apua tässä kuusenhakuhommassa, ja tajusin sen. Kun Markku oli löytänyt vihdoinkin sopivan kuusen olin erittäin huojentunut mutta samalla ihmeessä. Kuusi oli niin iso kuin yleensä kaupungintorilla vain voi näkyä. Ehkä hiukan korkeampi vielä. Hän sahasi ja hakkasi kirveellä pitkän ajan. Tässä minäkin voin auttaa. Olinhan aikoinaan partiolainen - se tuntui tosiaan kuin eri elämässä.

Lopussa Markku sahasi vielä alaosan pois, ja raahasimme kahdestaan ison kuusen kotiin. Olin aivan uupunut kun tulimme kotiin, koska se tuntui ylivoimaisen painavalta. Isä suuttui kovasti, ja vaikken ymmärtänyt sanaakaan, arvasin syyn: kuusi oli aivan liian iso. Markku sahasi ja sahasi, kuusi yhä pieneni pienenemistään. Lopussa se tuotiin sisään ja lopputulos oli samanlainen kuin jos menee ostamaan joulukuusen hollantilaiselta torilta. Mina ihmettelin, että joulukuusen koristeisiin kuului myöskin sarja suomalaisia lippuja. Eihän joulu mikään suomalaisuuspäivä ole, ajattelin.

Jouluaattona pakkanen eka kerran alkoi purra tosissaan. Olin koko ajan valittanut siitä, ettei olekaan niin kylmä kuin sanotaan; vain muutamia pakkasasteita. Nyt tulikin yhtäkkiä 23 astetta. Tyttöystäväni kanssa lähdin iltalenkille; koetin "miltä tuntuu". Taivas oli hyvin kirkas ja täynnä ihmeellisiä tähtiä. Tässä me kävelimme yhtä tyhjässä maailmassa kuin se, jossa Aatami käveli Eevansa kanssa, ympärillämme vain luontoa, hiljaisuutta ja tähtiä. Katsoin ylöspäin taivasta ja tunsin olevani hyvin onnellinen.

Tyttöystäväni kertoi, että hän pelkäsi koko ajan, että nähtyäni hänen kotiolot, olisin lopettanut suhteemme heti. "Of course not, rakas", vastasin.

Italialainen ystäväni Jonathan oli usein masentunut ja suri sitä, miten hänen maansa korkea kulttuuri ja rikas historia oli vajonnut alaspäin. "Nykyään ei ole enää muuta kuin raunioita, kaaosta, rikollisuutta ja köyhyyttä", hän pohti.

Kerran tutustutin hänet suomalaiseen musiikkiin, mikä on nykymaailmassa käsite. Hetken mietittyäni päätin, että ensimmäinen tutustumiskohde on kai oltava Sibelius ja sellainen helposti ymmärrettävä teos kuten Finlandia. Juuri se oli aikoinaan minun ensimmäinen elämys suomalaisesta kulttuurista. Kuulin sen teini-iässä Utrechtin konserttisalissa, jossa se esitettiin lämmittelykappaleena. Muistan elävästi, miten syvän vaikutuksen sävellys teki minuun, se oli valtavan juhlallista ja vakavaa. Muistan erityisesti suurenmoiset fanfaarit ja myrskyjen jälkeen tuon ihmeellisen kauniin ja ylevän lopun.

Panin levyn päälle, ja Jonathan kuunteli ensimmäisiä mittaamattomasta syvyydestä tulevia tummia sävyjä. Hän sanoi puolen minuutin jälkeen, ettei jaksa kuunnella näin alakuloista musiikkia. "Lopeta heti!".

Hän kyseli paljon Suomesta ja epäili suuresti, että voisinko siellä olla onnellinen. Voisiko ylipäätään kukaan olla siellä onnellinen?

Siitä lähtien usein mietin hänen pelottavia sanojaan, ja pohdin, että minä kuitenkin todella tunnen ymmärtäväni Sibeliusta, ja nautin hänen musiikistaan. Silloin pidin eniten kolmannesta sinfoniasta, myöhemmin neljännestä. Kuulin miten läheisesti hänen musiikkinsa liittyy Suomen maahan, ja rakastin molempia, vaikka adjektiivit niiden kuvaamiseen ovat aina sellaisia kuin karu, kylmä, surullinen, tyyni, köyhä, yksinäinen, tumma. Ymmärrän silti tuota maata ja tuota musiikkia. Ajattelin, että siksi minulle onkin mahdollista asua siellä. Sibeliuksen musiikki ei ole minulle masentunutta, vaan syvällisemmästäkin syvällisempää musiikkia. Ehkä suomalaisessa musiikissa on masentuneisuutta, mutta enemmän kuulen siinä valmiutta katsoa elämän syvimpiä totuuksia suoraan silmiin ja sisulla kestää kaikki niin kauan kuin vain on tarpeellista saavuttaakseen tuon ylevän ja kauniin Finlandia hymnin tason.

Minä koen elämää niin kuin suomalaiset yleensä, enkä ole koskaan jaksanut innostua Vivaldista ja italialaisista oopperoista, vaikka kovasti kehuin niitä Jonathanille saadakseni hänet vähän ylpeämmäksi omasta maastaan. Niin kuin Sibelius, minäkin menisin ainoastaan lomalla Italiaan...

Tunsin sillä hetkellä hyvin kirkkaasti, että minulla on kuitenkin nimenomaan pohjoismainen mielenlaatu, siinä alkuperäisessä muodossa, joka nykyään vain enää on Suomessa, eikä mielestäni enää Ruotsissa.

Luin muistiinpanojani alkuajoista Suomessa ja minulle tulee nyt syvä ahdistus. Tunnen yhtäkkiä niin elävästi nuo traumaattiset ajat tulevan muistiini takaisin. Se on täynnä kyyneleitä. Käteni tärisee. Alan taaskin kerran itkeä. Ruotsinpyhtää 1981. Näen itseni istuvan keittiöpöydän äärellä epätoivoisesti opiskelevan ensin kolme sivua englantilaista sanastoa, sitten suomalaisia sanoja, sitten kielioppia, sitten tehtävät...Katson ulos, näen vain hiljaisuutta, kuusia ja mäntyjä, lumikasoja...laitan itselleni ruokaa, sitten taas opiskelua...en jaksa enää. Mitä kivaa tekisin? Kirjoittelen joskus kotiin. Kaikki ovat niin kaukana. Ei kukaan tiedä, mitä kaikkea elän läpi...Käyn kyläkaupassa. Kaikki katsovat minua. Kassaneiti puhuu minulle ruotsia, sitä ymmärrän vielä vähemmän. Lähden yksin hiihtämään. Aurinko kerrankin paistaa. En oikein uskalla hiihtoladulla hiihtää. Kerran meni niin jyrkästi alaspäin, että kaaduin. Pienet lapset katsoivat ja nauroivat makeasti...Lähden peltojen pitkin. Kaikkialla on niin hiljaista. Kaikki on kuollutta...vain minä yksin olen olemassa maailmassa. Voiko olla, että minä elän täällä? Löydän oman mäen, jossa opettelen laskemaan kaatumatta...veljelleni yritin joululomalla vitsailla niin kuin ennen. Oli kivaa tutustuttaa ulkomaalaiset sukulaisiani suomalaisuuden talvieksotiikkaan. Jouluaamuna kävelimme jo viiden aikaan 5 kilometriä joulukirkkoon. Itkin hiljaisesti, kun huomasin, että joulunakin jumalanpalvelus on yhtä synkkää ja elotonta kuin täällä kirkossa yleensä. Kun he lähtivät, meni kaikki eksotiikka samantien. Minulle kaikki oli muuttunut kovaksi todellisuudeksi. Rivitaloyhtiökokous. Vaimoni lähti yksin. En minä ymmärtäisi yhtään mitään. Kansanlähetyskokous: pitkän pöydän äärellä istuu pieni ryhmä, me ja toinen perhe, jolla on ainakin kolme aikuista tytärtä, jotka ovat tuoneet miehensäkin, niin että näyttää ryhmältä. Vakavasti joku heistä puhuu taas hiljaisesti ja hitaasti katsoen koko ajan nöyrästi lattiaa.

Yksi tyttärestä säestää surkealla tavalla "hautajaisvirret", jonka jälkeen saamme huojentuneena lähteä kotiin.

Rivitalomme päädyssä miehet tekevät nuotion ja juovat vodkaa. Pyytävät minutkin mukaan. Kieltäydyn ujosti ja katson heitä. He ovat niin isoja. Kovaäänisiä. He eivät kampaa edes tukkaansa. He nauravat niin, että kilometrin päästä vielä kuuluu. He kiroilevat. He eivät koskaan näy vaimonsa seurassa. Naapurivaimo on niin ujo, ettei koskaan näy ulkona. Hän elää silti seinän takana, koska joka aamu kun miehensä on poissa hän kuuntelee kovaäänisesti suomalaista sentimentaalista viihdemusiikkia. Olen ulkoavaruudesta tullut outolintu. Mitä hitto kivaa on juomisessa? Mitä hitto teen täällä?

Kerran sain englannin kielen etäkurssin tehtävät takaisin, ja hollantilainen opettaja, joka oli tarkastanut työni oli kirjoittanut lyhyesti kommentin, että häntä ihmetyttää, mikä minun asuinpaikkani on, kun "ei ainakaan kartasta näy". "Tuntuu joka tapauksessa hyvin eksoottiselta. Siellä Suomessa on kai ihania kalavesiä." Katsoin ulos, näin lumihanget, silmäni kostuivat. Voisivatko kenties kalavedet pelastaa elämäni?...Ossi oli joskus kysynyt menisinkö mukaan... Mitä minä nyt istuisin yksin jäällä tuijottamassa yhtä reikää, kädet palelevat, eikä Ossi osannut puhua kuin enintään 100 sanaa päivässä, ja sekin vain silloin kun on hyvällä tuulella. Tiesin vain, että tultaisiin takaisin vasta illalla, huh!

Opettaja Juha oli alussa ainoa ihminen, joka oli minusta kiinnostunut ja yritti minun kanssani jopa keskustella. Kerran puutyökurssin jälkeen hän sanoi minulle, että voisimme joskus yhdessä lähteä pöllöretkelle. "Mikä ihme pöölöretkelle", oli tietysti vastaukseni. Minulle selostettiin, että piti odottaa täysikuun yötä, ja sitten keskellä yötä ollaan jossain metsässä. Pitää olla aivan hiljaa...odottaa joskus montakin tuntia...sitten...pöllö näkyy. "A jaa", osasin sanoa juuri oikealla suomalaisella intonaatiolla ja silmäni suurenivat pöllönsilmien kokoisiksi, ja kovasti rukoilin, että hän kuitenkin unohtaisi ehdottaneensa sitä minulle.

Ihmettelin kovasti kun kerran saapui postia Moskovasta minun nimellä ja osoitteella. Kysyivät haluaisinko tilata Punaisen Tähden ja Punaisen Totuuden ja muita hyviä samanvärisiä aikakauslehtiä. Siis miten ihmeessä ne tiesivät Moskovassa minun olemassaolostani?

Nauroin makeasti kun sain kerran Hollannista postia. Koska en tarvinnut palvella Hollannin armeijassa (vain joka perheen kaksi vanhinta poikaa), minun piti palvella siviilipalveluksessa, ja minua pyydettiin tulemaan tulipalon sammutusharjoituksiin. Kirjoitin kohteliaasti takaisin, että tulisin mielellään, jos Hollannin valtio maksaisi matkakorvauksia. Sen jälkeen en ole ikinä enää kuullut Hollannin viranomaisista. Mutta selvästi en ollutkaan yksin maailmassa. Kaikkialla maailmassa tiedettiin minusta.

Yritin rohkeasti astua sisään. Koepaikka oli Amsterdamissa, jossakin koulussa. Kaksi opettajaa odotti minua. He tulivat tenttimään minua kieliopista, fonetiikasta, kielivalmiudesta, englannin historiasta, kirjallisuudesta ja didaktiikasta. Tiesin, että osaan sujuvasti englantia, osasin sen riittävän hyvin ääntääkin. Eihän mitään tarvitsisi pelätä. Olivatko he edes kolme vuotta siellä viettäneet? Minä sentään olin maistanut arkielämää siellä. Tiesin kertoa englantilaisista maitopulloista ja rumista puhelintolpista. He halusivat myöskin tietää, miten ihmeessä olin eksynyt Suomeen. Selostin lyhyesti elämää Suomessa, enkä voinut välttää kertomasta sitä, ettei se ole helppoa. Tässä vaiheessa oli vaikeata muistaa mitä varten olin tullut ja olisin voinut itkeä... "Osaatko suomeakin? Olemme joskus kuulleet, että se on maailman vaikeimpia kieliä". Tartuin ainutlaatuiseen mahdollisuuteen kerätä lisää pisteitä ja vastasin epäröimättä "Totta kai osaan, ja vaikea se kyllä on: neljätoista sijamuotoa, ja jokaisesta substantiivista pitää aina opiskella neljä erilaista perusmuotoa. Siis aivan eri luokassa kuin kaikki muut tuntemani kielet. Voin sitä nimittäin verrata moniin muihin kieliin. Olen myöskin opiskellut hepreaa, kreikkaa, latinaa, saksaa ja ranskaa. Oliko muuten vielä lisää kysymyksiä?" "Kirjallisuuslistallasi on aika paljon Science Fictionia sekä jopa kaksi tarinaa luostarielämästä, sekä aika vähän nk. 'Korkeatasoista Kirjallisuutta'. Kertooko se jotain sinusta? Voisitko enemmän siitä sanoa?". "No joo, asun siis Suomessa, ja löysin kaksi hyllyä englantilaista kirjallisuutta paikalliskirjastosta, ja otin ne mukaan kotiin. Ehkä se kertoo siis enemmän jostakusta kirjastonhoitajasta Suomessa." Kaikki nauroivat, ja meillä oli koko ajan hirveän hauskaa. "Ai niin, meidän pitää vielä kysyä joitain kielioppiasioita".

Lopussa tuli didaktiikka. "Olet opettajana yläasteella, eikä lapsia mitenkään saa motivoiduksi opiskelemaan englantia. Mitä teet?". "Tuota noin, yrittäisin houkutella heitä viettämään lomaa Englannissa, se tepsi mullekin". "Olet ala-asteella, ja englanti tuntuu pikku lapsista aivan liian vaikealta. Mitä teet?" "Etsisin heidän mielitelevisio-ohjelmansa englannin kielessä". "Entäs, onko sinulla muita ideoita?" Ei tullut heti mitään mieleen, ja heti joku niistä opettajista sanoi "sinulla ei ole vielä omia lapsia, ehkä sinä myöhemmin keksit paremmin". "Kahden kuukauden päästä minusta tulee isä" vastasin innokkaasti aivan kuin se riittäisi kerätäkseni tarvittavan pistemäärän. Tilaisuuden lopussa minulla oli sellainen tunne, että he pitivät minut todella outona, mutta mielenkiintoisena tapauksena, eivätkä he varmasti halunneet tuottaa minulle pettymystä, mutta ymmärsivät minun tarvitsevan rohkaisua elämässäni. Odotusaikana oli yhtä piinaa. Yksi nainen puhui siitä, että hänen miehensä on jo monta kertaa yrittänyt läpäistä lopputentin. Jos se nyt ei onnistu, hän ei voikaan enää edes yrittää. Ja hän on ollut niin pitkän ajan ollut työttömänä. Jos ei nyt pääse läpi, heidän koko maailmansa romahtaa, hän ei tiedä enää miten jaksaisi eteenpäin.

Tulokset tulivat vihdoinkin, sen jälkeen kun kaikki 11 opiskelijaa olivat olleet tentissä. Vain kolme läpäisi tentin. Minä olin yksi heistä. Aivan kestämätön raskas taakka putosi hartioiltani. Olin onnistunut. Aivan kuin unessa menin kahden muun kanssa huoneeseen, jossa meille annettiin diplomi. Minun piti allekirjoittaa ja käteni tärisi. Sain opettajan pätevyyden englannin kielessä!

En vielä tiennyt, että minun piti odottaa vielä 12 vuotta ennen kuin Suomi vihdoinkin antoi EU:n pakottamana jonkinlaista tunnustusta sille diplomille.

Koko ajan minä kauhulla odotin, että kesäloma alkaisi pikku hiljaa päättyä, ja minun pitäisi ryhtyä etsimään jotain työtä. Olin päättänyt itsestäänselvyytenä, että otan vastaan ihan mitä työtä tahansa. Työvoimatoimistossa piti täyttää lomake, josta en taaskaan selvinnyt ilman vaimoni apua, mutta ymmärsin ilman hänen sanomistakin, että tällä tavalla ei ulkomaalainen saa työtä; ei kukaan kipeästi odota ulkomaalaista teologia eikä liioin englannin opettajaa, joka ei osaa kunnolla suomea...Minun oli vaikeata säilyttää ihmisarvoni ja optimismini, mutta yritin pysyä rauhallisena. Piti vain koko ajan näytellä, että kyllä pärjään, uskon elämään; kaikki järjestyy. Olen kypsä ihminen. Ei missään tapauksessa saisi luhistua, ei missään tapauksessa saisi antaa periksi epätoivon tunteille. Voi hyvänen aika, ja me vielä saimme raskaudenkin aikaan tässä tilanteessa... Näin lähdin eräänä aamuna polkupyörälläni Loviisaan. Aioin käydä kaikki työpaikat läpi, etsiä kaikki teollisuushallit, verstaat, toimistot, mitä vain...Pyöräillessä pelkäsin...harjoittelin kovasti oikeita suomalaisia sanoja...Miten vastaisin jos joku kysyisi tiettyä asiaa, entäs jos ne kysyisivätkin jotain, jota en ymmärrä lainkaan? Kuitenkin minun oli selviydyttävä kaikesta nyt ilman vaimoa. Eihän hän nyt olisikaan voinut mitenkään auttaa minua, väsynyt kun oli jo herätessään. Enkä minä enää kestäisikään sitä. En halunnut olla mikään sylikoira, jota voi näyttää maailmalle: katsokaapas miten kiltti ja kaunis ja herkkä, ota, please, työhön. Minun pitäisi löytää jotain, jossa ei tarvita kieltä.

Parin yrityksen jälkeen olin jo oppinut, että jostain ihme syystä, yrittäjät olivat samassa salaliitossa tai sitten käyneet saman koulutuksen läpi, jossa he olivat oppineet tyylikkään keinon päästä eroon hankalista ulkomaalaisista, vastaamalla aina samanlaisella pitkällä lauseella, joka alkoi sanalla "valitettavasti" ja jatkui "taloudellinen tilanne tällä hetkellä ei oikein salli..." ja päättyi lopussa sanoihin ja lauseisiin, joita en ymmärtänyt. Pyöräilin Loviisan sataman V alkoon päin ja näin hallin, jossa ihmiset tekivät jotain veneille. "Päivää, missä työnjohtaja?" "Päivää, etsin työtä, otan vastaan mitä vain". Koska puhuin huonosti suomea, työnjohtajat alkoivat heti minulle ruotsiksi puhua, jonka jälkeen jouduin heti selostamaan "tapaustani". Joka kerta kun lähdin taas tyhjin käsin pois, pettymyksen tunteeni sekoittui kiitollisuuden tunteella "huh, onneksi en tarvitse siellä olla työssä". Verstaat ja hallit eivät näyttäneet houkuttelevilta. Kului useita viikkoja. Yritin säilyttää malttia. Pakotin itseni siihen uskoon, että joskus saan jotain. En saa aina vain valittaa. Vaimollani on jo tarpeeksi huolia kun raskausaika alkaa olla lopussa.

Taas kerran Loviisaan. Oli syyskuun ensimmäinen päivä. Matkasta oli tullut jo enemmän ulkoiluretki kuin työnhakuyritys. Pyöräilin yhden teollisuushallin ohi, ja luin ilmoituksen, joka oli kiinnitetty sen ovelle: "Ompelijatar saa työpaikan". Nauroin ja tiesin, että olin saavuttanut jotain, kuin nöyryyden huipun. Pystyisinkö todella siihen, johon sanon uskovani? Enpä odottanut vastausta itseltäni, vaan menin heti sisään, ja kysyin työnjohtajalta nauraen ensimmäiseksi: "Tässä olen, mutta onko pakko olla nainen?" Naistyönjohtaja rupatteli jotain minun kanssani, enkä ymmärtänyt kaikkea, kun hän puhui niin paljon, ja niin vilkkaasti, ja minä en oikeastaan pystynyt ajattelemaan muuta kuin tuota surullista asiaa, että paljon tupakoivan naisen ääni muuttuu käheäksi ja epänaiselliseksi. Mutta jossain vaiheessa hänen puhuessaan naulaustyöstä, hän veti henkeä. Olin oppinut sanan "naula", ja muistin ammattiliiton-johtaja-isänikin aloittaneen kirvesmiehenä, joten tartuin tilaisuuteen ja sanoin: "Selvä on, milloin voin aloittaa?"

Rehtori Jari oli niin kuin minä juuri tullut Rautavaaralle. Hän oli ehkä pari vuotta minua vanhempi. Hän ehdotti minulle, että mennään yhdessä kaikki kyläkoulut katsomaan. Tutustutaan ympäristöön ja mainostetaan musiikkitoimintaa.

Jarin kanssa lähdin siis syrjäkouluja katsomaan. Minua jännitti kovasti, koska huomasin, että kaikki täällä on niin erilaista. Ihmiset eivät vain pelkästään puhu niin eri tavalla, he katsovat myöskin niin eri tavalla, he käyttäytyvät niin eri tavalla...Tuntui siltä, että musiikki oli näille ihmisille yhtä kaukana kuin avaruusmatkat tai mikrobiologia. Ei ollut kunnassa edes pelimanneja. Sähkökin oli tullut vasta vuonna 1956, joten kuntalaiset eivät ennen sitä voineet kuunnella musiikkia edes radiosta.

Puhuin lapsille pianonsoitosta ja näytin kiiltävänhopean huiluni. Soitin heille jotain improvisoitua huilumusiikkia. Yksi kysyi paljonko se maksaa. (Tuota kysymystä tulin pohjois-Savossa vielä muutamaa tuhat kertaa kuulemaan). Vastasin "noin kaksi ja puoli tuhatta" ja näin reaktioista, etten tulisi saamaan paljon huilunsoittajia...

Rasimäen koululla kaksi opettajaa oli ilahtunut, että kansalaisopisto oli kiinnostunut heidän lapsistaan. "Tämä ei ole vielä ennen tapahtunut". Esitin musiikkitarinani taas ja soitin omia sävellyksiä ja sain erittäin nolon tunteen, kun se ei kertakaikkiaan herättänyt minkäänlaisia reaktioita. Lapsioppilaat vain tuijottivat hiljaisesti eteensä tai suuntasivat katseet alaspäin.

Lähdimme Lehtovaaralle, 36 km kirkonkylästä erämaahan. Vain sakeita metsiä ja välillä suoalueita. Jari ajoi ja pitkän hiljaisuuden ajan jälkeen kysyi minulta: "On kai hollantilaiselle aikamoinen sopeutuminen, kun tämä on jopa minulle jo melkoinen hyppy". Tunsin samalla vatsakipuja ja erittäin ahdistavan olon. Haluaisin samalla hetkellä vihaisesti huutaa, etten todellakaan kestä tätä. Haluaisin mieluiten seuraavalla lentokoneella lähteä takaisin Hollantiin ja unohtaa koko Suomi-painajaisen ikiajoiksi. Haluaisin itkeä ja myöntää, että tämä on minulle ylivoimaista. Mutta samalla tajusin, ettei minulla ole vaihtoehtoja. Minulla on rakas vaimo ja kolme pientä lasta. Minun täytyy huolehtia heistä. Ja joka tapauksessa opettaminen täällä on parempi kuin olla joka aamu kello seitsemän Grünsteinin tehtaalla. Ja tunsin, että olen 29 vuotias ja olen elämässäni vain yhden vuoden verran ollut täyspäiväisessä ansiotyössä. Milloin minusta tulee joskus mies, joka saa jotain aikaan, joka ansaitsee ja tuo rahat kotiin? Tähän asti olen elänyt vaimoni siivillä. Vaikka hän onkin niin usein sanonut minulle, etten saa noin ajatella, olen mies ja mies ei kestä tuommoista. Miehen on elämässä oltava Mies ja saatava jotain aikaan.

Vastasin suomalaisen tyynesti: "Vaimoni on kotoisin Karjalan metsistä, ei tämä minulle ihan uutta ole".

Taas seurasi hiljaisuus. Sitten Jari yritti rohkaista minua ja sanoi: "Mutta joskus tuntuu siltä, että juuri tämä Suomi tuottaa suurimpia taiteilijoita. Esimerkiksi nyt ollaan Juankosken rajalla, täällä Juice Leskinen on syntynyt." Kysyin kuka on Juice Leskinen, mutta tajusin samalla, ettei olisi pitänyt kysyä.

Tulossa oli virkistävä kesäpäivä. Tänään menisin vaimoni kanssa Helsinkiin, hotelli Kalastajatorppaan. Kuningatar Beatrix tuli Suomeen valtiovierailulle, ja kaikki hollantilaiset saivat kutsun tulla erääseen juhlatilaisuuteen. Minä en saanut kutsua, koska en ollut enää hollantilainen. Kun sain kuulla tästä tapahtumasta maaliskuussa, soitin heti suurlähetystöön ja kysyin poikkeuslupaa saada myöskin tulla. Ei sitä haluttu myöntää. "Se on vain hollannin kansalaisille". Tulin hyvin emotionaaliseksi. Vaadin saada puhua korkeimman adjutantin kanssa. "Olette itse tehnyt valintanne, menetitte Hollannin kansalaisuuden koska anoitte Suomen kansalaisuutta", hän sanoi. Olin puhelimessa suuttunut. "Mutta olen syntynyt ja kasvanut Hollannissa, puhun hollantia äidinkielenä, olen hollantilainen, ei kukaan voi sitä minulta viedä", huusin itkunsekaisella äänellä. Koin uudella, hyvin kipeällä tavalla, että olin pudonnut laivan ja rannan väliin. En kuulunut enää mihinkään. Hollantilainen en enää ole, ja kuitenkin kokonaan suomalaiseksi en koskaan tule. Korkea-arvoinen virkailija käski minun rauhoittua. Kysyin häneltä, mitä voin tehdä, että asiaani käsiteltäisiin vielä kerran. Vaadin, että saisin puhua suurlähettilään kanssa. Hän ehdotti, että voisin lähettää kirjallisen anomuksen, antaen perusteluja. Näin teinkin 30. maaliskuuta. Koko päivä meni siihen tehtävään. Etsin hikisesti muististani hollantilaisia sivistyssanoja ja formuloin pitkiä ja älykkäitä lauseita. Tuli hyvä olo, kun kirje oli valmis. Osasin vielä, vaikkakin hitaasti. Tällaiseen pystyisin omassa maassani. En puhuisi lastenkieltä, niin kuin aina täällä, vaan olisin ehkä poliitikko, kirjailija, oppinut ihminen, jota kunnioitetaan, jonka yli ei kyllä helposti ajeta. Osasin tarvittaessa olla terävä, asettua suuttumukseni ja emootioitteni yläpuolelle ja olla älykkään asiallinen. Kyllä, minä tulen saamaan kutsun, uskoin niin.

Arvoisa Herra C. S.,
Viitaten puhelinsoittooni teidän kansanne, 29.03.1995, käännyn toisen kerran teidän puoleenne, nyt kirjallisessa muodossa, anoen vielä kerran lupaa saada tulla tilaisuuteen, joka järjestetään kaikille Suomessa asuville hollantilaisille Hänen Majesteettinsa Kuningatar Beatrixin Suomen valtiovierailun yhteydessä. (siinäpäs oli 50 sanaa hollannin kielessä, laskin tyytyväisenä). Minulla tosin on Suomen kansallisuus, mutta en ole koskaan halunnut luopua Hollannin kansallisuudesta. Valitettavasti se minulta vietiin automaattisesti kun sain Suomen kansalaisuuden, johtuen juuri silloin voimaan tulleesta hollantilaisesta laista, joka ei salli kahta kansalaisuutta. Tämä oli minulle aikoinaan erittäin kipeä asia, enkä voinut pitkään siitä miettineenä nähdä sitä muulla tavalla kuin hyvin loukkaavana lakipykälänä, joka kyseenalaistaa Hollannin mainetta oikeusvaltiona. Jopa Roomalaisvaltakunnan aikana oli jo laki roomalaiskansalaisuudesta, joka oli syntymäoikeus, eikä sitä milloinkaan voitu kumota. Noin 7 vuotta sitten tunsin itseni pakotetuksi anomaan Suomen kansalaisuutta, jotta pystyisin paremmin osallistumaan Suomen yhteiskuntaan, jossa olen nyt 14 vuotta asunut, ja jossa todennäköisesti tulen tulevaisuudessakin aina asumaan. En nimittäin pystynyt äänestämään, enkä anomaan tiettyjä apurahoja enkä tulla nimitetyksi kunnan kulttuurilautakuntaan, jonne minut silloin pyydettiin. Ajatuksissani päällimmäisiä oli velvollisuudentunteeni palvella uutta kotimaatani mahdollisimman hyvin. Tämä kaikki ei kuitenkaan mitätöi sitä, että olen syntynyt hollantilaisista vanhemmista, ja olen asunut Hollannissa 21 ensimmäistä elinvuottani. Olen erittäin syvästi kiintynyt kotimaahani, sekä ihailen ja kunnioitan suuresti Kuningatar Beatrixia. Tähän päivään saakka olen sydämessäni aina tuntenut itseni hollantilaiseksi sekä pitänyt itseäni hollantilaisena ja olen aina ollut ylpeä siitä.

Kun mahdollisuus vain annetaan, ja Hollannin uusi suunnitteilla oleva laki, josta puhuitte, sallii taas kaksi kansallisuutta, haluaisin saada Hollannin kansalaisuuden pikimmiten takaisin.

Vaikka ei lainkaan kuulu minun tyyliini kehua itseäni, pakottaa tämä tilanne ja suurlähetystön negatiivinen ensireaktio pyyntööni jopa kolmen virkailijan suusta puhelimitse, minut mainitsemaan sitä, että olen Suomessa ansioitunut henkilö (ks. liitteet). Olen jatkuvasti ollut elävä symboli kahden eri kulttuurin rauhanomaisen rinnakkaisolosta, ymmärtämisestä ja edistämisestä. Olen jatkuvasti toiminut Hollannin kulttuurin pr-miehenä, etenkin musiikin alalla. Konsertoivana muusikkona, säveltäjänä ja opettajana olen tutustuttanut lukuisat suomalaiset hollantilaiseen musiikkiin. Siihen haluan lisätä vielä, että isäni on Hollannissa tunnettu hänen järjestämistään "Suomi-illoista", sekä vaimoni, joka puhuu sujuvasti hollantia, toimiessa ala-aste opettajana on monella tavalla tutustuttanut suomalaisia lapsia Hollannin kulttuuriin. Meidän sukumme voidaan hyvinkin nähdä vahvana siltana kahden kulttuurin välillä. Tästä johtuen olen syvästi pettynyt, sekä saan tunteen tulleeni täysin erotetuksi Hollannin kansan yhteydestä, jos suurlähetyksen säännöt eivät salli minulle lähettää kutsun ko. tilaisuuteen. Jos asianlaita on tosiaan niin, vaadin sitä kuulla itse Kuningattaren Suurlähettilään suusta henkilökohtaisesti. (Tässä vaiheessa ajattelin, että jos sekään ei auta, seuraava toimenpide on kirjoittaa itse Kuningattarelle...) Luultavasti ihmettelette, miksi otan tämän asian niin äärimmäisen raskaasti. Ehkäpä joitakin asioita voi ymmärtää vain henkilö, joka on kirjaimellisesti puolet elämästään kaikkialla, missä hän liikkuu ja oleskelee kohdeltu "ulkomaalaisena" ja "ulkopuolisena".

Ystävällisin terveisin ja kunnioittavasti,

Albert Vollbehr

Minulle oli annettu poikkeuslupa. Sain vaimon kanssa tulla tilaisuuteen. Hotelli Kalastaja -torpan ympärillä oli hirveästi poliiseja. Oli melkein 30 astetta. Parkkipaikalla meidän piti vaihtaa vaatteemme. Astuin sisälle, annoin kutsukortin. Luettuaan nimeni, minut ohjattiin heti erikseen: "Hyvää päivää, arvoisa kutsuvieras, nimeni on C.S. Olette yksi 36 henkilöstä, jotka Kuningatar on henkilökohtaisesti poiminut koko joukosta, ja joiden kanssa hän tulee tilaisuuden aikana keskustelemaan hetkeksi henkilökohtaisesti. Nämä henkilöt on jaettu kuuteen ryhmään, te olette ryhmässä Taiteilijat." Säikähdin kovasti ja samalla innostuin suuresti. Eniten olin iloinen siitä, että "korkea adjutantti C.S" joutui sitä minulle ilmoittamaan! Vähän ajan kuluttua tuli "korkea-arvoinen virkanainen" minun luokseni. Hän käski minun olemaan Kuningattarelle täysin hiljaa "siitä jupakasta", minkä olin "järjestänyt". Tämä nyt ei ole tilaisuus, jolloin sitä asiaa käsiteltäisiin. Hymyilin kiltisti ja ystävällisesti, mutta sanoin samalla vähän loukkaantuneena, että "osaan kyllä käyttäytyä". Lähdin alakerran vessaan -muistin paikat vielä, ja tunsin onnelliseksi: Kuvitella, olen taas Kalastajatorpassa, jossa olen ollut 15 vuotta sitten puutarhurina! Nyt palaan kunniavieraana. Tilaisuus alkoi odottamishetkellä. Herkkupaloja ja juomista oli tarjoilla. Hollantilaiset tapasivat toisiaan. Minä törmäsin uskomattomaan tyylikkään naiseen. Hän oli puettu kalliin vihreään asuun, jossa oli kallisarvoinen koru. Hän oli ehkä 50-vuotias, mutta äärimmäisen kaunis. Hän puhui niin hillitysti ja arvokkaasti ja vain hymyili minulle koko ajan.

Hän vain silloin tällöin kysyi kaikenlaista minusta, ja hermostuneena selostin, että olen muusikko ja alunperin teologi ja asun jossain Keski-Suomessa, jossa on enimmäkseen vain lunta tai sitten itikoita, ja olen jo 14 vuotta asunut Suomessa, puhun suomea sujuvasti ja olen täysin suomalaistunut, mutta vain silloin tällöin...myönnetään...edelleen ikävöin joskus vielä kotimaata...Sanoin sen huomanneeni siitä, ettei minulle t ullut kutsua tulla tänne tilaisuuteen, ja kun sitten pyysin erikoisluvan tulla, sitä ei minulle haluttu antaa. Sanoin, että olin itkenyt koko päivän ja seuraavan yön, että tunnen olevani hollantilainen kuolemaani asti. "Ja miten vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen ylpeä hollantilaisuudestani. Arvostan nykyään kaikkea kotimaassani. Arvostan myöskin suuresti Kuningatar Beatrixia. Olen lukenut hänestä, ja olen huomannut, että hän on henkisesti todella sivistynyt, laaja-alaisesti oppinut ja ymmärtäväinen ja viisas ihminen". Sitten liityin "Taiteilijoiden ryhmään", odottamassa Kuningatarta. "Ryhmän johtaja", taas joku korkea-arvoisa suurlähetystön virkailija katsoi säihkyvin silmin minuun. Hän otti minut erikseen ja sanoi suuttuneella äänellä: "Tiedättekö kenelle te äsken puhuitte?" "Ei aavistusta, mutta todella miellyttävä nainen se oli", vastasin, ja häpesin sitä, ettei tullut naiselta kysytyksi. Naisvirkailija huokasi syvään, ja sanoi painottaen, silmistään salamoiden: "Hän on Kuningattaren Oikea Käsi!".

Hiljaisuus.

"Teille on sanottu, ettei saa näistä asioista puhua. Tajuatteko lainkaan, mitä te teitte?" Vastasin hänelle, että ymmärrän hyvin, että kaikki virkailijat ovat niin hermostuneita tästä tilaisuudesta, koska he vastaavat järjestelyistä, ja kaiken on oltava moitteetonta, mutta että minusta hän oli nyt vähän liian pelokas. "En sanonut yhtään mitään loukkaavaa, päinvastoin, kehuin aivan kuin sattumalta kovasti Kuningatarta." Hän käski minun olemaan varuillani kun Kuningatar puhuisi minulle... Kuningatar tuli, ja hän teki minuun yhtä suuren vaikutuksen kuin "Nainen Vihreässä Puvussa". Hän oli kaunis ja älykäs. En olisi uskonut itsestäni, että näin reagoisin. Mieleni on ollut niin usein kapinoiva valtaa vastaan. Kun hän jutteli minun kanssani, selostin olevani musiikinopettaja ja lisäsin, että olen myöskin säveltäjä. Ja musiikkini saa inspiraatiota Suomen maasta. Sanoin, että olisin niin mielellään antanut Kuningattarelle minun sävellyksiäni muistoksi tästä matkasta, mutta ohjeissa luki, ettei missään tapauksessa saa tarjota Kuningattarelle lahjoja. Tiesin, että korkea-arvoinen virkailija, joka seisoi vieressämme oli nyt pyörtymäisillään, mutta nuo sanat vain tulivat vahingossa suustani. Kuningatar nauroi ja sanoi, että niitä voi aina lähettää postitse. Tilaisuuden lopussa Kuningatar piti puheen. Koska oli niin paljon suomalaisiakin hollantilaisten lisäksi, hän piti puheen virheettömän englannin kielellä. Tätä on vaikeata selostaa, mutta juuri tällaisen seikan takia arvostan kotimaatani. Sen jälkeen Kuningattaren oman soittokunnan säestyksellä lauloimme seisoen "Wilhelmus"-kansallis- laulumme, jonka alun jälkeen itkin hillittömästi. Taas oli vihreäpukuinen nainen yllättäen vieressäni, ja luulen, että hän huomasi sen.

Tilaisuuden jälkeen vaimoni sanoi minulle jutelleensa koko ajan erään "vihreäpukuisen naisen" kanssa. Tuo nainen oli ollut erittäin hämmästynyt, miten hyvin hän osasi puhua hollantia. He olivat puhuneet Suomesta ja myöskin paljon minusta. Vaimoni oli selostanut kenen kanssa hän oli naimisissa ja oli main innut, että elämä Suomessa on ulkomaalaisille erittäin raskasta. Vihreäpukuinen nainen oli kysynyt koko ajan lisää. Sata kertaa "miksi", "miksi". Lopussa hän oli joutunut vaimolleni selostamaan, että hän on Kuningattaren Oikea Käsi. Hän on Kuningattarelle sekä sydänystävä että läheisin palvelija, ja hänen ainoa tehtävänsä on olla korvat ja silmät tarkkana, ja kuunnella kansan aitoa ääntä, jota Kuningatar ei muuten voi koskaan kuulla. Hän raportoi kaiken, mitä hän näkee ja kuulee Kuningattarelle.

Tilaisuuden loppua "Korkea Adjutantti" tuli minun luokseni. Hän oli helpottunut; kaikki oli nyt ohi, kaikki olivat vielä hengissä. Hän taputteli minua olkapäälle ja sanoi, ettei tosiaan kellään ole mitään minua vastaan, eikä hänen tarkoituksensa ollut lainkaan olla töykeää. Asia hankaloitui vain siksi, että minä tulin niin emotionaaliseksi. Mutta toivottavasti minä ymmärtäisin, että tähän asiaan liittyi hyvin paljon byrokratiaa, politiikkaa ja keskustelua periaatteista. Minun "tapaukseni" oli pakko lähettää ihan Haagin asti. Siellä tutkittiin asiaani perinpohjin, sukutaustoineen jne. Ja lopulta tuli sieltä "vihreä valo". He eivät tosiaan itse voineet tästä suurlähetyksessä päättää.

Adjutantti sanoi ihmettelevänsä kiihkeätä isänmaallisuuttani. Hyvin yleinen on kuulemma halveksiva suhtautuminen tällaisiin tilaisuuksiin. Ihmettelin itsekin isänmaallisuuttani; ehkä se liittyy keski-ikään. Joskus huomaan olevan täynnä kapinaa, täynnä nostalgiaa, täynnä pelkoa, että olen aikoinaan tehnyt valintoja joiden nyt vasta huomaan olevan peruuttamattomat, eikä paluuta enää ole minulle mahdollista. Hollannissa tunnen itseni suomalaiseksi. Rakastan uutta kotimaatani. Olen usein täynnä levottomuutta ja ristiriitoja. Mutta toisaalta tiedän, ettei kapina auta. On ihmiselle loppujen lopuksi elämässä vain yksi tie: alistuminen, hyväksyminen ja sisulla jatkaminen ja täyttää elämäntehtävänsä ja kaikesta huolimatta aina uskoa rakkauteen.

Takaisin alkuun | CD-tilaussivulle